Suurin aarteeni täyttää tänään 13 vuotta. Hipin kanssa on päässyt kokemaan uskomattoman paljon. Kisareissuja, onnistumisia, ei-onnistumisia, naurua, itkua ja kaikkea siltä väliltä mutta tärkeimpänä päässyt kokemaan sen, kun koira pääsee ihon alle. Ja isosti. Hipin kanssa on rakentunut hämmentävä yhteys, sellainen lähes ajatuksenlukua lähentelevä ymmärrys. Ja se into, millä Hippi on aina mukana! Sellainen pursuava riemu kun oma vuoro koittaa ja pääsee tekemään jotain, ihan sama mitä. Nykyään joudun usein lenkillä kävelemään ihan tien reunassa, muuten siellä on seuraamista tarjoava mummeli. Vauhti on ehkä ihan aavistuksen hidastunut, ei draivi ja palo ole hävinnyt minnekään. Ja tuo palo on se, mikä on jäänyt ihmisille mieleen. Vaikka se ei ole tulosvarmin koira koskaan ollut, ei se jättänyt katsojia kylmäksi. Tavalla tai toisella sen järjetön moottori paistoi, ja paistaa edelleen, tekemisessä läpi. Ja riemu, järjetön riemu kun saa tehdä ja päästä esille.
Onhan Hipilläkin ollut vastoinkäymisiä. On ollut varvasmurtumia, keisarinleikkaus, sappirakon mucocele ja sitä seurannut sappirakon poisto, haimatulehduksia ja viimeisempänä pahanlaatuinen kasvain selässä. Ei se silti ole koskaan ihmeemmin näitä oireillut, samalla raivolla puskenut läpi kuin muistakin hidasteista. Toki sitä pelkää aina, että Hippikään ei ehkä ole täällä ikuisesti. Mutta sitä en murehdi etukäteen vaan nautin tuon pikkumustan kanssa jokaisesta päivästä. Samalla tavalla kuin sekin nauttii jokaisesta hetkestä, mitä saa täällä touhuta! Niin kovin rakas ja tärkeä Hippiäinen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti